Aika täällä kuluu ihan kamalan nopeasti ja ollaan tehty tyttöjen kanssa tosi pitkää harjoitteluviikkoa, vähintään 48h per viikko, että saadaan lomailtua lopussa. Nyt on suunnilleen lomamatkat suunniteltu. Ensi viikonloppuna mennään viimeinkin sinne Hluhluwen safarille ja samalla käydään St Luciassa veneilemässä. Yövytään yksi yö Hluhluwen safarialueella ja sit sunnuntaina palataan kokemusta rikkaampana takaisin Durbaniin. Seuraavana olis sitten Dragenbergin vuoret jonne mennään joko 14.-15.11. tai 21.-22.11. jäljelle jäävänä viikonloppuna mennään sit viettämään braaita yhden paikallisen tytön perheen kanssa. Buukattiin myös lennot Kapkaupunkiin ja ollaan siellä 23.-28.11. välinen aika. Hotellia ei olla vielä varattu, mut sekin pitäisi vielä varailla. Ei kamalan kallista oo matkustella, jos vertaa suomen sisällä matkusteluun esim junalla, kun ottaa huomioon, että matkoihin kuuluu yöpymiset ja ruokailut. Hluhluwen reissu on 3100 randia, eli noin 300€. Lennot Kapkaupunkiin oli n. 100€, mutta saatiinkin ne tosi halvalla Mango Fly:n kautta. Dragensbergille mennään kai autolla mikä vuokrataan, mutta se selvittee vasta lähipäivinä, muussa tapauksessa otetaan pakettimatka Debbyn kautta.

 

Sitten jotain menneen 1.5vk:n kuulumisia sairaalasta ja sen ulkopuolelta. Mistäköhän oon ees viimeksi kirjoittanut. Oltiin joka tapauksessa naisten kirurgisella osastolla, 3A, reilu viikko, jonka aikana oltiin 1 päivä leikkaussalissa observoimassa. Leikkurista kirjoitinkin muuten viime kirjoituksessani. Naisten kirurgisella osastolla viihdyttiin tosi hyvin ja siksi oltiinkin siellä sit muutama päivä alkuperäistä suunnitelmaa pidempään. Osastolla oli tosi mukavia työntekijöitä, mutta jälleen ainakin puolet henkilökunnasta oli opiskelijoita, kuka miltäkin vuosikurssilta. Tutustuttiin yhteen intialaiseen tyttöön, joka kutsui meidät viettämään päivää hänen perheensä kanssa heidän kotiinsa ja samalla menisimme myös katolilaisten sunnuntaikirkkoon. On niin tosi mukava saada täältä tuttuja ja päästä tutustumaan eri uskontoihin ja kulttuureihin. Sitä ei edes osaa selittää miten erilaisia kulttuureita täällä on keskenään, saatikka sitten suomen kulttuuriin verrattuna.

Osastolla kuitenkin oli tähän asti kaikkein paras ryhmähenki ja tuntui siltä, että oikeasti oli avuksi ja opinkin jotain. Päästiin katsomaan leikkaushaavojen hoitoa, nestehoitoja, lääkärinkierroille, seuraamaan ultraäänitutkimusta, mahan tähystystä, päästiin katsomaan myös viipalekuvausta. Mielenkiintoinen viikko siis oli jo pelkästään observoinnin kannalta.

 

Edelleenkin jaksan joka päivä järkyttyä jostain asiasta, mutta enää tuskin tulee mitään sellaista reaktiota mitä alussa tuli, että miten herran jumala joku voi hoitaa asiaa niin päin peetä. Tästä esimerkkinä vatsan tähystyksessä olleelle potilaalle lääkärin tokaisu näkemästään ”voisin laittaa rahani vetoa, että kyseessä on syöpä”. Uskomatonta. Etenkin nyt tuo tuntuu niin hurjalta, kun juuri luin väten kirjaa missä kerrottiin tavasta ilmoittaa syöpädiagnoosi. Ilman kirjaakin maalaisjärki sanoo, ettei tuollaista tietoa jaeta potilaalle vatsan tähystyksen yhteydessä kun potilas on poistumassa huoneesta kotiinsa.

 

Vaikka osastolla olisi kuinka ystävällistä henkilökuntaa, niin silti potilaat joutuvat laskemaan tarpeensa alleen kun henkilökunta ei ehdi viemään alusastioita, ruuat ovat joka pv lähes samaa papumössöä riisin kanssa ja aseptiikka tuntuu olevan täällä niin eriluokkaa kuin meillä, että välillä oikein hirvittää. On vaikea luottaa oikein kenenkään opetukseen, kun jokaisen asian hoitamiseen on vähintäänkin kymmenen oikeaa tapaa koska opiskelijat oppivat toisiltaan ja kukaan ei uskalla kysyä tarkennusta. Omaisten ja potilaiden huomioinnissa ja tukemisessa on myös parantamisen varaa. Omaisia täällä ei huomioida millään muulla tapaa, kuin kieltämällä istumasta potilaan sängyllä ja vahditaan, ettei yhdellä potilaalla ole kuin maksimissaan 2 vierasta yhtä aikaa. Edes synnyttäneiden vuodeosastolla ei saanut olla EDES isä kuin vierailuajoilla, mitä oli muistaakseni 3-4h päivän aikana.

 

Meidän piti tosiaan olla siellä hluhluwessa 24.-25.10, mutta kun se peruuntui, niin keksittiin sitten muuta ohjelmaa. Perjantaina käytiin muutamalla Joe Coolsissa, jonne sisäänpääsymaksu oli 4€ ja drinkit 22 asti 0,40€. Ei tosin oltu sit kuin se pari tuntia kun asuntolaan ei pääse pääovista sisälle enää 24 jälkeen, eikä haluttu kiertää toista kautta ihan jo pelkästään turvallisuussyistä. On muuten hassua, että täällä baarista saa etsiä ei niin komeaa miestä, kun suomessa pitää melkein kiviä käännellä jos haluaa silmän ruokaa *nauraa* Joe Cools olis sinkkujen paratiisi *vink* Tosin ehkä suomessa vaan on niin paljon kauniita naisia, että ne on jo vienyt parhaat päältä? Onneksi ei tartte murehtia asiaa enempää omalla kohdallani =)

 

Lauantaina mentiin Gatewayhin kiertelemään ja katselemaan kauppoja uudemman kerran kun viimeksi aika loppui täysin kesken. En oikeestaan edes ostanut mitään kummoista, muutaman topin ja housut. Mr Price on täällä sellainen halpakauppaketju, mistä saa ihan pilkkahintaan vaatteita. Ostin esimerkiksi ulkoiluhousut hintaan 12€ ja kengät sain 5€:lla. Tänne siis ei tosiaan kannata raahata mukanaan paljoa vaatteita kuten meitäkin varoiteltiin, sillä kaupasta tarttuu yllättävän helposti vaatteita mukaan näillä hinnoilla. Mukaan tarttui myös ensimmäiset tuliaiset =) Käytiin myös kiipeilemässä, mikä oli ihan mielettömän kivaa. Valitsin kylläkin helpoimman reitin kun olin varma, etten muihin pysty ja pääsin sit ylös asti, JEE. Eniten pelotti alastulo, kun se mies antoi sitä piuhaa löysälle niin nopeaan tahtiin. Tein stopin laskeutumisessa puoleen väliin ja olin valmis jäämään kalliolle loppuelämäkseni *nauraa* Gatewayssä on myös sellainen iso keinotekoinen ”aalto”, mihin voi mennä opettelemaan surffausta. Sielläkin tosin on niin hyviä surffailijoita, että taidan nolata itteni ennemmin sen laudan kanssa meressä, tulee noille hengenpelastajillekin jotain hommaa edes joskus.

 

Sunnuntaina meillä olikin melko peruspäivä, käytiin kävelemässä rannalla ja sit illalla loihdittiin Katriinan kanssa yhdessä perunamuusia ja jauhelihapihvejä kastikkeen kera, NAMIII. Tuli niin kamala ikävä samalla kotiruokaa, ettei oo tosikaan. Vaikka täällä ruoka onkin ihan tajuttoman hyvää, pois lukien meidän viikoittaiset pasta-ateriat, niin silti kaipaan äidin tekemää kotiruokaa =) Illalla sit näpertelinkin helmiä keräämistäni kivistä ja ostamistani helmistä… Ikävä myös niitä pikku puuhasteluhetkiä mitä kotona rakastan puuhailla vapaa-ajalla, tarkotan siis ompelua, piirtelyä ja muuta näpertelyä. Täällä on niin väsy iltaisin, ettei jaksa enää sellaiseen keskittyä ja eipä kyllä ole harrastusvälineitäkään.

 

Maanantaina 26.10. aloitettiin harjoittelu synnytysosastolla tai oikeestaan vuodeosastolla minne synnyttäneet äidit ja vauvat tulee synnytyksen jälkeen. Osastolla oli ekana päivänä 30 potilasta ja meidän järkytykseksi niistä 9:llä oli HIV. Sitten nämä vielä on aidosti yllättyneitä, kun kerrotaan, ettei meillä suomessa juurikaan ole HIV tapauksia, eikä HIV todellakaan ole tällainen ongelma suomessa kuin Etelä-Afrikassa. Päästiin tekemään osastolla vähän kaiken näköistä, mutta luulisin, että mitään kotiin vietävää ei kyllä jäänyt käteen kokemuksen lisäksi. Tällä kertaa järkytystä aiheutti se, että juuri synnyttäneet äidit saattavat joutua istumaan useita tunteja kovalla puisella penkillä odottamassa vuodepaikkaa. Äitejä pidetään osastolla seuraavaan aamuun, vain keisarin leikkauksessa olleita pidetään 3 päivää tarkkailussa. Kuten mainitsin aiemmin, niin isät saa olla osastolla vain n.4h päivässä mikä tuntuu ihan kamalan julmalta, mutta toisaalta on hyvin ymmärrettävää koska osasto on niin täysi, että henkilökunta ei mahtuisi enää tekemään töitään jos potilaiden lisäksi vieraita olisi pitkin päivää osastolla pyörimässä. Päästiin myös tekemään yhden sisterin kanssa vauvoille tarkastuksia, tutkittiin pään alue, selkäranka, refleksit ja laskettiin sormet sekä varpaat. Tästä tulikin mieleeni, että näin lapset jolla oli molemmissa käsissä 6 sormea ja ylimääräiset pikkusormet oli sidottu kireälle ohuella narulla, että ne ”kuolee” pois. Mitenköhän kyseinen toimenpide hoidetaan suomessa? Vähintäänkin jokainen synnyttänyt tietää, ettei elämä ole kovin ”puhdasta” sen jälkeen ja peseytymiselle sekä oheistuotteille on tarvetta. Täällä ei ole rahaa esim terveyssiteisiin, joten äitien sänkyyn laitetaan sellaisia papereita mitkä on muovisia alapuolelta joita sitten vaihdellaan kun aikaa on. Olin ihan äimänä jälleen kun nuori ensisynnyttäjä pyysi mua vaihtamaan sen liinavaatteet, kun oli niissä samoissa liinavaatteissa ollut jo pari päivää. Kun nykäisin päiväpeiton pois sängystä, niin kaikki, siis aivan kaikki liinavaatteet oli niin yltä päältä veressä, että tuli oikein paha mieli, että joku on joutunut nukkumaan sellaisessa sängyssä =( Toisaalta ymmärrän, koska täällä ei oikeastikaan ole edes puhtaita lakanoita riittävästi, mutta siltikin tulee jotenkin sellainen olo, että ei voi olla totta. On kuitenkin niin noloa sanoa omaiselle tai potilaalle joka pyytää kuivia liinavaatteita, että vaihtaisin ne niin mielelläni, muttei ole mitä vaihtaa.

 

Oltiin myös katsomassa synnytysosastolla synnytystä. Nainen jonka olin muutamaa tuntia aiemmin löytänyt hissin edestä makaamasta ja vienyt synnytysosastolle oli toisella synnytyshuoneessa synnyttämässä ja toinen nainen toisessa huoneessa. Mentiin ensin katsomaan nuoremman ensisynnyttäjän, jo tapaamani naisen synnytystä ja järkytyin ihan sanattomaksi, kun Sister huusi potilaalle. ”Turpa kiinni, kuka on käskenyt tehdä lapsia jos et pysty kestämään kipua” ja samalla hoitaja selittää muille miten raivostuttavaa on, että teinit harrastaa seksiä, eikä kestä sen seurauksia. Huutaminen tai edes puhuminen synnytyksen aikana on kielletty, eikä hoitajille saa sanoa missään asiassa mielipidettään mikäli haluaa edes hieman parempaa kohtelua. Kysyin miksi he olivat niin kovin jyrkkiä nuorelle ensisynnyttäjälle, niin hän oli kuulemma yhteistyökyvytön kun ei kuuntele ohjeita. Siirryttiin sitten toiseen huoneeseen, missä synnytys oli jo käynnissä Puudutuksia tai kipulääkettähän täällä ei äidille anneta, ei ole varaa ja muutenkin se on ilmeisesti turhaa täällä. Isä sentään saa olla tukena synnytyksessä. Synnytys oli melko nopea, ponnistusvaihe kesti ehkä noin 15minuuttia, mutta 10min jälkeen Sister leikkasi potilaan välilihaan viillon, ettei hän repeä niin pahasti. Melkoisen pahasti kirpaisi omassa kropassa kun ilman puudutuksia sakset nipsaisi 3cm halkion äidin alapäähän *auts* Kysyttiin myöhemmin, että eivätkö he käytä laisinkaan puudutteita, niin selitys puudutteiden käyttämättömyydelle on se, että äitiin sattuu leikkaaminen paljon vähemmän kuin paikkojen repeäminen.  Leikkaamista ei kuulemma edes tunne koska paine on niin valtava. Ihan miten vaan, mutta täällä en kyllä halua synnyttää :D Synnytyksen jälkeen pitikin sitten tikata se haava. Puudutusaine tökittiin hyvin summavaraisesti sinne tänne, eikä vaikutusajan alkamista odoteltu. Äiti puri huultaan ja kun hän säpsähti neulan pistosta aiheutuvaa kipua, niin sister kysyi häneltä, että haluaako äiti sisterin tökkäävän neulalla väärään paikkaan kun hytkyy. Toinen tarjotu vaihtoehto oli jättää tikkaus kokonaan tekemättä… Melkoista villin lännen touhua ja voin kertoa, että suomessa synnyttäjät saa kuningaskohtelua jos sen perusteella mitä kavereideni synnytyksistä oon kuullut. Olkaa siis onnellisia =)

 

Hurjaa on huomata miten yleistä HIV täällä on, vaikka tiedettiinhän se jo ennen tänne tuloa, mutta kun sen täällä näkee ja kokee paikan päällä, niin tuntuu se silti niin uskomattomalta. TB tuli kyllä melkoisena yllätyksenä, luettiin juttu minkä mukaan tän sairaalan potilaista 70%:lla on TB. Sitä ollaan myös mietitty, että miksi meidät on sijoitettu juuri Addingtonin sairaalaan(valtion omistama), missä oikeasti on huonot hoitomahdollisuudet ja eniten köyhiä. Olis ymmärrettävää jos sen yliopiston, minkä kautta täällä ollaan, muutkin opiskelijat olis tässä sairaalassa harjoittelussa, mutta ne on muissa paremmissa sairaaloissa koska niisä on enemmän henkilökuntaa, vähemmän potilaita ja opetukselle on paremmat resurssit. Mehän toki saatiin edellisiltä tytöiltä paljon hyviä käytännön vinkkejä ja tiedettiin suunnilleen mihin ollaan tulossa, joten sinällään on turha ihmetellä miksi oikein mikään ei täällä toimi niin kuin pitäisi. Oon kaikista mielialan heittelyistä ja valtavasta koti-ikävästä huolimatta tyytyväinen, että lähdin tänne ja vaikka paljossa olisikin parantamisen varaa, niin en kadu sitä, että valitsin juuri tämän maan. Jos olisi pitänyt valita joku muu maa, niin tuskin olisin edes halunnut tehdä harjoittelua ulkomailla. Kokemuksena tää on lyömätön ja tiedän, että en enää ikinä koe mitään vastaavaa. Suomessa on vuosikymmenet aikaa tehdä tän jälkeen sairaanhoitajan hommia, joten siinä mielessä tää on äärimmäisen rikastuttava kokemus. Ainakaan nyt kun oon viettänyt kivan päivän ja en oo väsynyt *nauraa* Väsyneenä vaan on niin helppo alkaa surkuttelemaan.

 

Keskiviikko oli meidän vapaapäivä. Käytiin kaupassa ja tehtiin kouluhommia. Melko perus oleilua taas vaihteeksi, mutta eipä täällä ole oikein mitään paikkaa mihin mennä jos ulkona ei paista aurinko ja ole rannalla.

 

Torstaina ja perjantaina oltiin harjoittelussa kriisikeskuksessa minne tulee esimerkiksi raiskauksen uhrit ja henkilöt joiden epäillään joutuneen seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi tutkimuksiin jossa heistä otetaan erilaisia näytteitä hiuksista eritteisiin asti, myös raiskaajaksi epäillyt tulee samaan paikkaan ja heistä otetaan myös erilaisia todisteita talteen. Rattijuopot tulevat poliisien kanssa verikokeisiin kriisikeskukseen ja lapset/nuoret joiden epäillään elävän huonoissa oloissa ja uusiin koteihin sijoitettavat lapset tulee myös kriisikeskukseen tarkastettavaksi ja lääkärin tutkimuksiin. Kovin laajaa toimintaa ja henkilökunta, etenkin Sister K. jonka kanssa oltiin 2 päivää, on aivan ihana. Ensimmäistä kertaa tuli sellainen olo, että potilaista oikeasti välitetään aidosti, heille puhutaan, heitä kuunnellaan ja omaiset huomioidaan siinä missä potilaatkin. Myöskään kriisikeskuksella ei ole sen kummempia resursseja tarkempiin tutkimuksiin kuin muillakaan osastoilla, eikä mitään ylimääräistä, kuten puhtaita vaatteita tai muita ole liikaa. Päätettiinkin, että annetaan meidän tavarat, esim pyyhkeet, vaatteet joita ei viedä kotiin, jäljelle jäävät pesuaineet yms tavarat kriisikeskukseen koska ne kuitenkin menisi roskiin. Kriisikeskukseen mennään vielä marraskuun puolella uudestaan muutamaksi päiväksi harjoitteluun ja samalla käydään sit traumaosastolla opettelemassa vähän tikkausta, koska nyt ei traumalla ehditty kuin pyörähtämään tunnin verran.

 

Tänään lauantaina, OIIIII, meille paistoi aurinko =) *ISO HYMY* on sitä jo odotettukin! Täällä on ollu niin surkeet kelit, että pitää oikeen jo painajaisia nähdä, ettei olla ruskettuneita kun tullaan kotiin. Herättiin jo joskus 8 aikaan ja 9:ltä oltiin jo Ushakassa pyyhkeiden kanssa nauttimassa auringon polttavasta kuumuudesta. Vaikka pilviä olikin loppupäivästä kerros auringon edessä, niin se ei estä lämpöä saavuttamasta auringon ottajia ja rusketustakin tarttui taas pikkaisen pintaan =) Illalla meillä olikin sitten ensimmäinen ”peli-ilta” tyttöjen kanssa. Istuskeltiin meidän teehuoneessa ja pelailtiin korttia, syötiin jokainen pussillinen sipsiä ja puhuttiin niitä näitä. Kivaa ja rentouttavaa ajan vietettä =)

 

Johan sitä tekstiä tulikin taas. Pitänee vissiin koittaa kirjoitella vähän useammin, niin ei tartte sit sivutolkulla näpyttää *nauraa*

 

Ikävä on edelleen kotiin perheen ja ystävien luo, mutta aurinko paistaa ainakin pään sisällä kun miettii, että enää 1.5kk matkaa jäljellä ja siitä 3 viikkoa on LOMAAAAA =D Tiedän kyllä senkin, että tuun kaipaamaan tännekin kun taas suomen rutiiniin tottuu, mutta sitä odotellessa keskityn kaipaamaan turvallista kotimaatani J

 

Kello alkaa oleen nyt niin paljon (23:00), että kippaan itteni sänkyyn ja herään aamulla iloisena uuteen päivään, huomena on tiedossa jumalanpalvelus ja vierailu intialaiseen kotiin. Maanantaina sitten mennäänkin taas uudella osastolle harjoitteluun jossa tehdään  hemodialyysejä, varmasti mielenkiintoista =) Elän myös toivossa, että saadaan taas jonain päivänä lämmintä vettä, nyt kun on jo muutama viikko kylvetty kylmässä vedessä!

 

Kauniita unia ja oman kullan kuvia <3

 

Rakkauwwella, Kirsi